Hei, tämä on elämää!

Erosin miehestäni, tai hän minusta, ja jäin kolmisin kahden alaikäisen kanssa. Surullinen tilanne kaikin puolin, oli juuri ostettu talo, muutettu siihen, otettu lainaa lisää ja uudenvuoden yllätyksenä isä lähti uuden matkaan.

Aikanmme nuolimme haavoja, niin minä kuin lapsetkin. Ystäväni yrittivät rohkaista lähtemään "ulos", tapaamaan ihmisiä, löytämään kenties "uuden"?? Muutaman viikonlopun vietin väkipakolla paikallisissa tanssiravintoloissa, kunnes viimein myönsin itselleni ja ystävättärellekin, ettei se ole minulle oikea tapa. Jäin siis yksin.

Satuin lukemaan jotakin aikakauslehteä, löysin artikkelin joka kertoi uusiosinkuista - kiinnostuin. Hämmästyin, kun totesin sen kertovan aivan tavallisista ihmisistä, naisista, jotka olivat eronsa jälkeen sittenkin löytäneet itselleen mukavan ja sopivan kumppanin. Yksi jäi mieleeni; juttu kertoi jostakin villistä lupiinista, kuinka oli meilattu, juteltu, tavattu ja menty viimein naimisiin. Siis mikä lupiini??

Googlesta se löytyi, laitoin ilmoituksen ja sain yltiömäärän vastauksia. Olin pihalla. Yksi niistä vaikutti mukavalta ja omanlaiselta. Mies soitti Viipurista, kun juttelimme ensi kerran. Totesin, että minusta tuntuu, että meistä voi vielä pari syntyä!

Tapasimme, rakastuimme, olimme yhdessä puolisen vuotta mutta erosimme sitten. Silti jäi mukava hyrinä: hei, tämä on elämää! En välitä hakea kapakasta, haluan tutustua ensin muuten, vaikka sitten tekstiviestein ja lopulta puhelimitse. Tämä lienee sitä, että kun ennen tutustuttiin kirjeenvaihdossa mahdollisiin kumppaneihin, nyt se tapahtuu nopeammin ja sähköisemmin. Mutta kumpikin voi säilyttää anonymiteettinsä, kunnes haluaa siitä luopua. Ei hullumpaa!

Edelleen sinkkuna, mutta hyvin positiivisena sellaisena, neuvon kaikkia "hieman vanhempia" olemaan rohkeita ja kokeilemaan tätäkin konstia - jostakin se oikea aina löytyy!!

Hilja Lyydia

>>TAKAISIN<<